Sovussa, yhteisymmäryksessä ja ystävyydessä. Niin. Nuo sanat eivät tee siitä yhtään sen helpompaa, yhtään kivuttomampaa. Miten tässä näin kävi?

Kaikki on hyvin. Paremmin kuin koskaan. Ja yhtäkkiä, jonkun näennäisen mitättömän asian takia pohja pettää ja kaikki hajoaa.

Miksi toisesta luopuminen tekee niin kipeää? Niin kipeää, ettei henki kulje ja sisuksia kylmää. Miksi rakkaus ei vain riitä?

Miksi rakkauden rinnalla niin mitättömät asiat voivat tuhota jotain niin voimakasta? Tai olla esteenä tunteelle, jonka pitäisi kaataa vuoria.

Minä en ollut valmis luopumaan unelmastani. Sinä et ollut valmis tulemaan mukaani. Se siitä, ei kompromisseja, vaan kylmä päätös lopettaa leikki kokonaan.

Sattuu niin paljon. Miksi minä rakastankaan sinua niin paljon? Niin älyttömän paljon, etten nuku enkä syö. Olen kuin keskellä painajaista.

Meidän piti olla aina yhdessä, niinkun yhteensopivien kappaleiden kuuluu olla. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, kuin elämä ilman sinua.

En minä pääse tästä yli. En minä ole valmis tähän, kohtamaan suurinta vastoinkäymistäni ikinä. Mitä minä nyt teen? Ilman sinua..

En olisi lainkaan huolissani kuplivasta energiasta, joka sisälläni jyllää näinä aurinkoisina kevät-päivinä - ellei mun energisyys ja normaalien ihmisten energisyys eroaisi niin radikaalisti toisistaan.

Kävin eilen ystäväni kanssa kuntosalilla spinningissä ja päätin sitten hommata salikortin. Urheiluhistoriani sisältää kilpaurheilua, joten perus-/pohjakuntoni on edelleen hyvä. Treenistä tuli niin hyvä olo, että kävinpä tänään uudelleen. Ja huomenna menen myös.

Urheiluhan tekee vaan hyvää, mutta kun mulla on senkin suhteen pienoinen ongelma. En osaa ottaa iisisti. Esimerkiksi sellanen käsite, kun "rauhallinen alotus" ei ole mulle tuttu. Nytkin kalenteri on täyteen buukattu kaikenmaailman jumppia ja salitreeniä. Hyvähän se toisaalta on, niinkauan kun fysiikka antaa myöten.

Ainoa huono puoli tässä on se, että kun yhdistetään urheilun jälkeinen loistofiilis keväiseen auringonpaisteeseen, tuloksena on ikiliikkuja, hyperenerginen, äärimmäisen raivostuttava ydinpommi, joka täyttää kaikki maanisuuden varomerkit. Kauniisti sanottuna. Vaikka musta toisaalta tuntuu, ettei sanat oikein riitä kuvailemaan..

Huomaan, että mun puhe OIKEASTI muuttuu juuri niinkun kaikissa näissä ohjelehtisissä sanotaan, sitä tulee ja tulee ja kiihkeään tahtiin. Sanat menee solmuun, lauseet jää kesken, kun ajatus hyppää toiseen asiaan.. Koko ajan pitää tehdä jotain, pitää käydä siellä ja tehdä tätä ja nähdä niitä ihmisiä jaja..

Lääkitys on auttanut masennukseen ja jokseenkin tasannut mun mielialaa, mutta mua pelottaa vähän, josko tää valoshokki olis niinkin voimakas, että se sais mun pasmat sekasin. Toisaalta, mitäpä sitä stressaamaan. Onneksi mun mies sentään tajuaa pistää kapulaa rattaisiin ja rauhottaa meininkiä aika rankallakin kädellä - muuten me oltais nähty tämän päivän aikana kaikki mun mummosta lapsuuden kavereihin! :D

Tää onkin tän sairauden paskamaisimpia puolia, etenkin näin alussa.. En tiedä, mikä tunne on normaalia, toivottua ja sallittua, ja mikä sitä sairautta. Mutta toisaalta, nautitaan tästä minkä keritään. Kyllä ne mut sinne osastolle taas komentaa, jos nää tuntemukset onkin taas liikaa. ;)

Onneksi tämä oikea lääkitys on ruvennut auttamaan. Olo on huomattavasti parempi, normaalimpi. Tunnen taas olevani oma itseni ja masennus on kadonnut. Tuo parin viikon synkkä aika aiheutti niin hirveän ahdistuksen, etten pystynyt olemaan mitenkään päin. Tuntui, kun koko kroppani räjähtäisi ja ihoni olisi vereslihalla, en kestänyt yhtään kosketusta, en yhtään tulkinnan varaa jättävää sanaa.

Kävin eilen tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa viimeisen kerran, ennenkuin pääsen psykiatrian poliklinikalle jatkohoitoon. Kysyin onko mahdollista, että uusi lääkitys on alkanut toimia näinkin nopeasti, sillä oloni rupesi kohenemaan heti. Kyllä se kuulemma on mahdollista, sillä kroppani on kuitenkin jo tottunut lääkitykseen eikä tilanne ole sama, kuin lääkityksen aloittamisessa nollasta.

Ainoa haitta tässä on se, että suurempaan lääkeannokseen tottuminen vie taas oman aikansa ja toistaiseksi herääminen on mahdotonta. Jos tottuminen kestää yhtä kauan kuin viimeksi, voin heittää hyvästit aamuherätyksille parin viikon ajaksi. Tänäänkin herätyskelloni soi kolmisen tuntia, ennenkuin vihdoin heräsin siihen.

Mutta se on pieni hinta hyvästä olosta. Sain eilen jopa soitettua kouluun ja kerrottua terveydenhoitajalle, etten ole selvinnyt masennuksen takia kolmeen viikkoon kouluun. Hän tietää tilanteestani ja oli erittäin ymmärtäväinen. Pitää vielä sopia kuraattorin kanssa, jos saisin siirtää opintojen jatkamisen syksyyn. Tämä kevät on mennyt muutenkin vähän läskiksi koulun suhteen.

Sain nyt aluksi kuun loppuun asti sairaslomaa ja oletettavasti psykiatrian poliklinikan lääkäriltä saan loppukevään.

Eräs perhetuttumme on psykologi ja kyselin häneltä viimeksi lääkkeiden väsyttäessä, onko se normaalia etten herää. Hän selitti hyvin, että lääkkeet itsessään väsyttävät ja kroppani on kuitenkin ollut aika koville tämän sairauden kourissa jo monta vuotta, joten on ihan luonnollista, että olen nyt todella väsynyt, kun tilanne tasaantuu ja toipuminen alkaa.

Nyt haastetta tuottaa ehkä eniten epäsäännöllisten ja epäterveellisten elämäntapojen remontointi. Tärkeintä olisi, että arkeni olisi säännöllistä ja terveelliset elämäntavat muuttuisivat rutiininomaisiksi. Tämä on mulle todella haastavaa, sillä olen aina elänyt vähän miten sattuu. Joudun kirjottamaan asiat ylös, kuten klo 7-9 herätys, klo 11-12 lounas, klo 14-15 välipala, klo 16-18 päivällinen, klo 19 lääkkeet, klo 21 iltapala ja klo 22-23 nukkumaan. Elän arkea siis lukujärjestyksen mukaan kunnes nämä tavat muuttuvat rutiineiksi.

Tulipa pitkä tarina tuosta itse diagnoosista. Mutta tämä on aihe, josta on vaikea kirjottaa lyhyesti.

Se, joka sanoo, että meillä täällä on hyvä, ilmainen terveydenhuolto on joko tarpeeksi rikas käyttääkseen yksityisen sektorin palveluita tai käy kerran pariin vuoteen hoidattamassa flunssan terveyskeskuksessa. On nimittäin paskamaista huomata, mitä resurssien puute tarkoittaa, kun se osuu omalle kohdalle. Ja muutenkin, kun jokaisesta käynnistä saa laskun, en ymmärrä sitä kohtaa "ilmainen". Ken ymmärtää, voisi mullekkin valaista.

Anyways, pääsin siis sairaalasta toiveikkaana asioiden järjestymisen suhteen. Viimeisessä hoitokokouksessa, uloskirjausta ennen, mulle ja vanhemmilleni vakuuteltiin, että voin olla yhteydessä sairaalaan ongelmien ilmaantuessa, kunnes jatkohoitoni alkaa psykiatrisella poliklinikalla. Ja tämäkös vasta paljastuikin paskapuheeksi.

Mun lääkkeet maksaa ihan tuhottomasti, pari sataa euroa kuukausi. Sain sairaalasta lähtiessäni parin päivän lääkkeet mukaan, ihan varoiksi, jos en pysty heti hakemaan lääkkeitäni apteekista. Kun nämä sairaalan antamat lääkkeet loppuivat, mulla ei vielä ollut varaa hakea lääkkeitäni ja soitin sairaalaan, jos saisin sieltä vielä parille päivälle lääkkeet, kunnes mulla on rahaa. Sairaalasta vastattiin tylysti: "No kai meidän on pakko antaa, mutta sun on jatkossa hoidettava nää päiväsaikaan siellä psykiatrian poliklinikalla".

Odottelin ilmoitusta jatkohoidosta pari viikkoa, sillä sen piti alkaa pian kotiutumiseni jälkeen. Kun kolme viikkoa oli kulunut, soitin psykiatrian poliklinikalle, että mikäs tilanne, kuinka kauan tässä oikeen kestää? Vastasivat sieltä vain: "Nää sun paperit tulikin just tänään, me pidetään hoitokokous ja ilmotetaan sulle sitten aika." Jeah right, mun paperit varmaan tulikin kolme viikkoa myöhässä, kun olin itse paikan päällä, kun lääkäri ne lähetti.

Meni taas viikko. Soitin sairaalaan, että mitä helvettiä, miksi ei aikaa tule? Sieltä sanottiin, että he eivät voi asialle mitään, käytännössä turha ottaa heihin yhteyttä. Olin järkyttynyt. Sain diagnoosiksi kuitenkin loppuelämän kestävän sairauden, siinäkin oli jo nielemistä! Ja persoonallisuushäiriööni eivät lääkitykset auta. Tuntui muutenkin pelottavalta, että mä yksin nostelen ohjeiden mukaan lääkkeitä, eikä kukaan ees kontrolloi, sopiiko ne lääkkeet ylipäänsä mulle.

Nostettuani annoksen omatoimisesti ohjeiden mukaan maksimiinsa, en enää herännyt aamulla. Heräsin vasta iltapäivällä riippumatta siitä, kuinka aikaisin olin mennyt nukkumaan. Yritin sairaalasta kysyä, onko se normaalia. He sanoivat, että soita psyk. polille. Soitin poliklinikalle ja he sanoivat, että ei voida auttaa, kun sulla ei vielä ole ollut tapaamista täällä. Kukaan ei ottanut kantaa ja jäin ihan yksin tämän asian kanssa.

Kun vihdoin sain ilmoituksen ajasta, se oli tasan kahden kuukauden päästä siitä, kun olin päässyt sairaalasta! Katsoin sitä ilmotusta monttu auki ja mietin, että ei voi olla totta! Ei voi käydä näin! Yritä siinä elää normaalielämää, kun yrität ylipäänsä sulattaa sitä faktaa, että oot sairas.

Mulla leikkas totaalisesti kiinni. Soitin taas sairaalan omaan kriisipuhelimeen ja sanoin: "Jos tää mun sairaus on näin piisofkeik, etten ees hoitoa tarvi, niin mä lopetan mun lääkityksen!" Vasta uhkaamalla lääkityksen lopettamisella sain puhelinnumeron terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Odottelen yhä ensimmäistä aikaani sinne psykiatrian poliklinikalle ja olen tässä välissä käynyt pari kertaa tapaamassa tätä psykiatrista sairaanhoitajaa, ikäänkuin ensiapuna. Hänkin oli järkyttynyt siitä, miten mut on voitu jättää näin hunningolle, sillä mulla pitäisi olla ehdottomasti jatkuva hoito ja tuki, jotta kykenen normaalielämään.

Viimeiset pari viikkoa olen ollut todella masentunut ja kerroin siitä viime tapaamisessa. Mulla on ollut todella synkkiä ajatuksia ja olen hautonut itsemurhaa päivittäin. Olen ollut helvetin hankala, itkenyt ja raivonnut, eikä mun kanssa ole pystynyt olemaan mitenkään päin.

Tämä sairaanhoitaja soitti psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja kertoi tilanteestani. Lääkäri oli sanonut, että mun lääkityksen pitäisi olla puolet suurempi, mitä se on nyt. Ja mun lääkitys on jäänyt liian pieneksi sen nimenomaisen faktan takia, ettei mulla ole ollut vielä mitään jatkohoitoa eikä kukaan ole hoitanut mun lääkitystä!

Ihanaa joutua kärsimään siitä, ettei ketään kiinnosta ottaa vastuuta tai hoitaa asioita. Hyvähän se on jonkun toimistosihteerin valehdella itselleen, että kyllä nää sairaat ihmiset voi ihan helposti odottaa pari kuukautta, mutta kun se ei vaan mee niin.

Ja kun mä en ole ainoa, joka tästä mun perseelleen menneestä hoidosta kärsii!

Sairaalajaksoni jälkeen me palattiin exäni kanssa yhteen, sillä hänellekkin valkeni monta asiaa. Hän oli pitänyt mua lähinnä asennevammasena, huvikseen vaikeana ihmisenä ja äärimmäisen laiskana. Mun diagnoosi selvitti, ettei kyse ole ihan siitä. Hänen oli paljon helpompi antaa anteeksi ne mun huonot puolet, koska uskottiin molemmat, että luvassa on helpotusta.

Ja nyt, mulle rakkaan ihmisen pitää taas kärsiä siitä, että mä en pysty olemaan nahoissani väärän lääkityksen takia. Olo on jatkuvasti todella huono enkä mä osaa edes kertoa enää, kuinka paha olo mulla onkaan..

Onneksi mä sain nyt perjantaina uuden reseptin ja uudet lääkkeet. Oli siinäkin taas oma hommansa, että sain ylipäänsä revittyä rahat, kun Kelakaan ei ole vielä antanut päätöstä mun lääkekorvaus-hakemuksesta. Opiskelijana on mukava yrittää maksaa parinsadan lääkkeet kuukausittain.

Joko mä kuvittelen, tai sitten tää uusi lääkitys toimii näinkin nopeasti. Olo on nimittäin huomattavasti helpompi. Mutta ottaa silti päähän, että piti taas käydä pohjalla, kun ei resurssit riitä kaikkien ihmisten hoitamiseen. Olisin mielelläni jättänyt nää pari helvetillistä viikkoa tästä välistä pois, sillä rakaskin joutuu henkisesti todella koville.

Mä nyt toivon pysyväni kasassa tän lääkityksen kanssa ja psykiatrisen sairaanhoitajan ensiavulla, kunnes se kauan kaivattu jatko-hoito alkaa puolentoista viikon päästä.

Ei oo kyllä tässä maassa tehty sairastamista helpoksi. Ja mitään et saa, jos et nosta meteliä. Onneksi mulla on sentään voimia taistella tuulimyllyjä vastaan, mutta ei käy kateeksi niitä, jotka eivät yksinkertaisesti jaksa pitää puoliaan.. Oon mäkin ollut toisinaan huonossa jamassa, kun en ole jaksanut taistella oikeuksieni ja avun puolesta.

Oon miettinyt mitä mä sille lääkärille sitten reilun viikon päästä sanon. Annan palaa kyllä ihan sydämeni pohjasta, kuinka paskamaista tää on! Avun saaminen on tehty niin vaikeaksi, että sillä karsitaan kaikki mahdolliset "ylimääräset" potilaat, jotka vaan voidaan ja säästetään sillä, ettei kaikki jaksa nostaa meteliä.

Nyt ottaa kyllä päähän, että oon veroja joskus maksanut. En niille rahoille kyllä juurikaan oo mitään vastinetta saanut.

 

Enpä olisi arvannut, mistä kenkä puristaa. Olen tammikuuhun asti kuvitellut olevani vain masentunut - joko masentunut tai erittäin masentunut. Siihen vaivaan olen hakenut apua jo useamman vuoden ajan, erittäin huonolla menestyksellä. Tosin nyt olen saanut selityksen sillekkin, minkä takia hoitomotivaationi oli mitä oli.

Olen usein miettinyt, miten normaali-elämä voi olla mulle niin vaikeaa. Miten pienistä, arkisista asioista kuten laskujen maksamisesta en pysty huolehtimaan. Miten mun itsehillintä ei pidä missään tilanteessa. Miten parisuhteen ylläpitäminen voi olla mulle niin vaikeaa, että kaikki kariutuu alle kahdessa kuukaudessa.. Olen joutunut tutkiskelemaan itseäni PALJON, sillä elämäni on ollut monella tavalla erittäin vaikeaa.

Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen vasta 21-vuotias nainen. En ole ehtinyt sotkea asioita niin lopullisesti, ettei niitä enää saisi selvitettyä. Mulla on kuitenkin vielä elämä edessä.

Matkani oikeaan diagnoosiin alkoi oikeastaan keväällä 2008. Tammikuussa alkoi unentarve vähenemään ja vireystila nousemaan. Viinaa kului ja juhlimista alkoi olla enemmän kuin pitäisi. Myös asenne rahan suhteen muuttui yhä enemmän suuntaan: "Whattahell, se on massii vaan!" Laskut jäivät maksamatta ja menivät perintään.

Helmikuussa vauhti kiihtyi, juhlimista oli yhä enemmän ja enemmän, rahaa paloi milloin mihinkin turhaan, rupesin ottamaan pikkulainoja sieltä täältä ja ihmissuhteet rupesivat vaihtumaan entistä tiheämpään tahtiin. Fiilis oli loistava ja ajattelin vihdoin olevani taas normaali ja oma itseni!

Maaliskuussa vauhtia oli jo laittoman paljon. En nukkunut enää, kun pari tuntia yössä. En syönyt, paino rupesi tippumaan, juhlinjuhlinjuhlin ja olin jatkuvasti liikkeellä. Suunnittelin vaikka mitä suuria kuvioita ja otin ison lainan, joka kului sekin juhlimiseen, vaatteisiin ym turhuuteen. Psyyke rupesi pahemman kerran rakoilemaan jatkuvan unettomuuden takia ja humalassa tapahtui yksi, (Luojan kiitos) epäonnistunut itsemurha-yritys. Niin epäonnistunut, että selvisin siitä onneksi ilman sairaalareissua. Maaliskuun lopussa, kolmen päivän ryyppäämisen ja remuamisen jälkeen sattui jotain aivan kauheaa, jonka voisi tiivistää sanoin: "Katastrofi pitkästä ilosta".

Tämän maaliskuisen tapahtuman jälkeen menetin ne loputkin järjen ääneni ja huhti-toukokuu menivät ilman unta, ilman ruokaa ja rahaa tuhlaillen. Valitettavasti itsetuntoni ampui tässä vaiheessa jo katosta läpi ja ahdistukseni sekä masennukseni olivat heittäneet aivan häränpyllyä. Kirjeet ulosotosta eivät pilanneet fiilistäni ja maaliskuisen tapahtuman olin tunkenut jonnekkin mieleni perukoille. Tunsin pystyväni mihin vain! Kunnes äitini kertoi toukokuun lopussa sairastavansa pahalaatuista syöpää..

Kesäkuussa seurasi hermoromahdus. Kroppani ja mieleni sanoivat sopimuksen irti, eivätkä jaksaneet enää. Pelkäsin itseäni - jouduin taistelemaan vastaan, etten kaasuttanut autolla rekan alle. Makasin päivät sängyssä ja itkin. Juhannusaattona, täysin selvinpäin, tuli pohja vastaan. Tuntui, että hajoaisin miljoonaan osaan enkä selviäsi siitä hetkestä. Sain etsittyä kriisipuhelimen numeron, jonne soitin ja kerroin, että nyt en jaksa enää. Sieltä mut opastettiin sairaalan päivystykseen.

Odottelin sairaalassa monta tuntia, kunnes nämä "kriisityöntekijät" tulivat juttelemaan. Kerroin heille, että masennukseni on tänä keväänä kääntynyt ympäri ja vauhtia on ollut tuhottomasti. Kerroin, että on käytetty muitakin päihteitä, kuin viinaa, paino on tippunut 13 kiloa, on tehty sitä ja tätä. Ja nyt tuli stoppi. He siinä hetken kuuntelivat mua, kunnes antoivat kaksi unilääkettä ja viikon sairauslomaa näillä terveisillä: "Kyllä se kato siitä, kun nukut nyt yhen yön kunnolla."

Kuten arvata saattaa, ne kaksi unilääkettä eivät vaikuttaneet mitenkään. Sairaalasta lähtiessäni mietin raivona, että taas ne saatanan kusipäät lähettää mut sairasloman kanssa kotiin eikä oikeesti tajua auttaa mua!

Sitten hypätään puoli vuotta ajassa eteenpäin.. Tämän vuoden tammikuussa puoli vuotta kestänyt parisuhteeni päättyi masennukseeni ja itsehillintäni täydelliseen puuttumiseen. Aiheutin sen itse lähtemällä yhden, samaa kaavaa toistavan sodan päätteeksi ryyppäämään. En pettänyt, mut rikoin luottamuksen.

Hakeuduin taas lääkärille, lähinnä lähetteen toivossa, että pääsisin johonkin terapiaan tai johonkin juttelemaan. Kerroin tälle lääkärilleni olleeni jo monen monta vuotta masentunut ja että se tuli tänä syksynä taas takaisin. Kerroin elämästäni noin muutenkin, mulle on sattunut aika paljon hirveitä asioita.

Lääkäri tajusi sitten kysyä, että onko mulla mahdollisesti ollut vauhdikkaita jaksoja. Vastasin, että onhan noita, välillä lähtee mopo lapasesta ja siinä meneekin sitten useempi kuukaus, kunnes ollaan taas hermoromahduksen kourissa.

Siltä seisomalta mut passitettiin sairaalaan osastolle, jossa vietin kaksi viikkoa erilaisia testejä tehden, lääkäreitä treffaillen, lääkkeitä syöden.. Ne siellä yrittivät katkasta mun alkavalta maanisuudelta siivet ja pitivät hoitokokouksia, joissa haastateltiin mun läheisiä ja opastettiin niitä elämään mun kanssa. Sain sitten lopulliseen diagnoosiini kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tunne-elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön. Sairaala-jaksoni pysyi onneksi opintojeni takia noinkin lyhyenä, vaikka he olisivat mielellään pitäneet mut siellä vielä pidempään.

Se oli kova paikka! Mä oon aina ajatellut, että mitä tahansa tapahtuu, niin mähän siitä selviin ja selviin nimenomaan omin avuin. Ja nyt piti nielasta se karu fakta, että eipä se muuten meekkään  niin, sä syöt lääkkeitä lopun elämäsi, koska olet itsellesi vaaraksi ilman lääkitystä. Toisaalta diagnoosin kuultuani, tunnistin sairaat jaksot, maanisuuden ja masennuksen. Muistan selvästi useamman maanisen jakson ja niiden välillä olenkin sitten ollut masentunut. Jokatapauksessa olen sairastanut maanisdepressiivisyyttä jo monta vuotta.

Toisaalta olin helpottunut, nythän selvisi se, että mun tahdonvoimalla ei ole ollut asioiden kanssa mitään tekemistä. Vaikka olisin kuinka halunnut, en olisi pystynyt parempaan. Sain vapautuksen siitä ajatuksesta, että olen vaan paska ihminen. Ajattelin toiveikkaana, että nyt vihdoin asiat järjestyy! Mä pääsen hoitoon ja tää lääkitys auttaa mua pysymään kasassa.

Mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei asiat vaan mene niin. Ei tää julkinen terveydenhuolto vaan toimi niin. Olis pitänyt arvata, että mä joudun niiden surullisten kuuluisien väliinputoajien joukkoon, jotka jäävät pahasti heitteille..