Tulipa pitkä tarina tuosta itse diagnoosista. Mutta tämä on aihe, josta on vaikea kirjottaa lyhyesti.

Se, joka sanoo, että meillä täällä on hyvä, ilmainen terveydenhuolto on joko tarpeeksi rikas käyttääkseen yksityisen sektorin palveluita tai käy kerran pariin vuoteen hoidattamassa flunssan terveyskeskuksessa. On nimittäin paskamaista huomata, mitä resurssien puute tarkoittaa, kun se osuu omalle kohdalle. Ja muutenkin, kun jokaisesta käynnistä saa laskun, en ymmärrä sitä kohtaa "ilmainen". Ken ymmärtää, voisi mullekkin valaista.

Anyways, pääsin siis sairaalasta toiveikkaana asioiden järjestymisen suhteen. Viimeisessä hoitokokouksessa, uloskirjausta ennen, mulle ja vanhemmilleni vakuuteltiin, että voin olla yhteydessä sairaalaan ongelmien ilmaantuessa, kunnes jatkohoitoni alkaa psykiatrisella poliklinikalla. Ja tämäkös vasta paljastuikin paskapuheeksi.

Mun lääkkeet maksaa ihan tuhottomasti, pari sataa euroa kuukausi. Sain sairaalasta lähtiessäni parin päivän lääkkeet mukaan, ihan varoiksi, jos en pysty heti hakemaan lääkkeitäni apteekista. Kun nämä sairaalan antamat lääkkeet loppuivat, mulla ei vielä ollut varaa hakea lääkkeitäni ja soitin sairaalaan, jos saisin sieltä vielä parille päivälle lääkkeet, kunnes mulla on rahaa. Sairaalasta vastattiin tylysti: "No kai meidän on pakko antaa, mutta sun on jatkossa hoidettava nää päiväsaikaan siellä psykiatrian poliklinikalla".

Odottelin ilmoitusta jatkohoidosta pari viikkoa, sillä sen piti alkaa pian kotiutumiseni jälkeen. Kun kolme viikkoa oli kulunut, soitin psykiatrian poliklinikalle, että mikäs tilanne, kuinka kauan tässä oikeen kestää? Vastasivat sieltä vain: "Nää sun paperit tulikin just tänään, me pidetään hoitokokous ja ilmotetaan sulle sitten aika." Jeah right, mun paperit varmaan tulikin kolme viikkoa myöhässä, kun olin itse paikan päällä, kun lääkäri ne lähetti.

Meni taas viikko. Soitin sairaalaan, että mitä helvettiä, miksi ei aikaa tule? Sieltä sanottiin, että he eivät voi asialle mitään, käytännössä turha ottaa heihin yhteyttä. Olin järkyttynyt. Sain diagnoosiksi kuitenkin loppuelämän kestävän sairauden, siinäkin oli jo nielemistä! Ja persoonallisuushäiriööni eivät lääkitykset auta. Tuntui muutenkin pelottavalta, että mä yksin nostelen ohjeiden mukaan lääkkeitä, eikä kukaan ees kontrolloi, sopiiko ne lääkkeet ylipäänsä mulle.

Nostettuani annoksen omatoimisesti ohjeiden mukaan maksimiinsa, en enää herännyt aamulla. Heräsin vasta iltapäivällä riippumatta siitä, kuinka aikaisin olin mennyt nukkumaan. Yritin sairaalasta kysyä, onko se normaalia. He sanoivat, että soita psyk. polille. Soitin poliklinikalle ja he sanoivat, että ei voida auttaa, kun sulla ei vielä ole ollut tapaamista täällä. Kukaan ei ottanut kantaa ja jäin ihan yksin tämän asian kanssa.

Kun vihdoin sain ilmoituksen ajasta, se oli tasan kahden kuukauden päästä siitä, kun olin päässyt sairaalasta! Katsoin sitä ilmotusta monttu auki ja mietin, että ei voi olla totta! Ei voi käydä näin! Yritä siinä elää normaalielämää, kun yrität ylipäänsä sulattaa sitä faktaa, että oot sairas.

Mulla leikkas totaalisesti kiinni. Soitin taas sairaalan omaan kriisipuhelimeen ja sanoin: "Jos tää mun sairaus on näin piisofkeik, etten ees hoitoa tarvi, niin mä lopetan mun lääkityksen!" Vasta uhkaamalla lääkityksen lopettamisella sain puhelinnumeron terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle.

Odottelen yhä ensimmäistä aikaani sinne psykiatrian poliklinikalle ja olen tässä välissä käynyt pari kertaa tapaamassa tätä psykiatrista sairaanhoitajaa, ikäänkuin ensiapuna. Hänkin oli järkyttynyt siitä, miten mut on voitu jättää näin hunningolle, sillä mulla pitäisi olla ehdottomasti jatkuva hoito ja tuki, jotta kykenen normaalielämään.

Viimeiset pari viikkoa olen ollut todella masentunut ja kerroin siitä viime tapaamisessa. Mulla on ollut todella synkkiä ajatuksia ja olen hautonut itsemurhaa päivittäin. Olen ollut helvetin hankala, itkenyt ja raivonnut, eikä mun kanssa ole pystynyt olemaan mitenkään päin.

Tämä sairaanhoitaja soitti psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja kertoi tilanteestani. Lääkäri oli sanonut, että mun lääkityksen pitäisi olla puolet suurempi, mitä se on nyt. Ja mun lääkitys on jäänyt liian pieneksi sen nimenomaisen faktan takia, ettei mulla ole ollut vielä mitään jatkohoitoa eikä kukaan ole hoitanut mun lääkitystä!

Ihanaa joutua kärsimään siitä, ettei ketään kiinnosta ottaa vastuuta tai hoitaa asioita. Hyvähän se on jonkun toimistosihteerin valehdella itselleen, että kyllä nää sairaat ihmiset voi ihan helposti odottaa pari kuukautta, mutta kun se ei vaan mee niin.

Ja kun mä en ole ainoa, joka tästä mun perseelleen menneestä hoidosta kärsii!

Sairaalajaksoni jälkeen me palattiin exäni kanssa yhteen, sillä hänellekkin valkeni monta asiaa. Hän oli pitänyt mua lähinnä asennevammasena, huvikseen vaikeana ihmisenä ja äärimmäisen laiskana. Mun diagnoosi selvitti, ettei kyse ole ihan siitä. Hänen oli paljon helpompi antaa anteeksi ne mun huonot puolet, koska uskottiin molemmat, että luvassa on helpotusta.

Ja nyt, mulle rakkaan ihmisen pitää taas kärsiä siitä, että mä en pysty olemaan nahoissani väärän lääkityksen takia. Olo on jatkuvasti todella huono enkä mä osaa edes kertoa enää, kuinka paha olo mulla onkaan..

Onneksi mä sain nyt perjantaina uuden reseptin ja uudet lääkkeet. Oli siinäkin taas oma hommansa, että sain ylipäänsä revittyä rahat, kun Kelakaan ei ole vielä antanut päätöstä mun lääkekorvaus-hakemuksesta. Opiskelijana on mukava yrittää maksaa parinsadan lääkkeet kuukausittain.

Joko mä kuvittelen, tai sitten tää uusi lääkitys toimii näinkin nopeasti. Olo on nimittäin huomattavasti helpompi. Mutta ottaa silti päähän, että piti taas käydä pohjalla, kun ei resurssit riitä kaikkien ihmisten hoitamiseen. Olisin mielelläni jättänyt nää pari helvetillistä viikkoa tästä välistä pois, sillä rakaskin joutuu henkisesti todella koville.

Mä nyt toivon pysyväni kasassa tän lääkityksen kanssa ja psykiatrisen sairaanhoitajan ensiavulla, kunnes se kauan kaivattu jatko-hoito alkaa puolentoista viikon päästä.

Ei oo kyllä tässä maassa tehty sairastamista helpoksi. Ja mitään et saa, jos et nosta meteliä. Onneksi mulla on sentään voimia taistella tuulimyllyjä vastaan, mutta ei käy kateeksi niitä, jotka eivät yksinkertaisesti jaksa pitää puoliaan.. Oon mäkin ollut toisinaan huonossa jamassa, kun en ole jaksanut taistella oikeuksieni ja avun puolesta.

Oon miettinyt mitä mä sille lääkärille sitten reilun viikon päästä sanon. Annan palaa kyllä ihan sydämeni pohjasta, kuinka paskamaista tää on! Avun saaminen on tehty niin vaikeaksi, että sillä karsitaan kaikki mahdolliset "ylimääräset" potilaat, jotka vaan voidaan ja säästetään sillä, ettei kaikki jaksa nostaa meteliä.

Nyt ottaa kyllä päähän, että oon veroja joskus maksanut. En niille rahoille kyllä juurikaan oo mitään vastinetta saanut.